150. Pakko saada avautua.

Moikka!
Kirjotin tälle postaukselle pohjan jo joskus kesällä, mutta se jäi luonnoksiin näinkin pitkäksi aikaa odottamaan, että saan tarpeeksi rohkeutta julkaista sen. Nyt kun olen tätä muokannut useamman kerran ja lukenut sitäkin useammi alan olla varma tämän postauksen julkaisemisesta. Tämä on varmaan mun ensimmäinen kunnon aihepostaus, jostain mulle näinkin henkilökohtaisesta aiheesta.

(c) Linnea

Olen kuullut saman kysymyksen liiankin usein, kuten varmasti monet muutkin ratsastajat. "Miksi tuo laji on sinulle niin tärkeä? Mikä siinä on?" Kysymys on sama, mutta vastaus on jokaisella aivan omanlaisensa. Vastaan kysymykseen aina pitäväni hevosista ja kokevani ratsastuksen terapeuttisena. Se ei kuitenkaan ole se täysi totuus. Se vastaus kätkee sisäänsä enemmän kuin aluksi edes saattaisi uskoa.

Ratsastus on minulle rakas harrastus, koska talli on kotini lisäksi yksi niistä harvoista paikoista, jossa voin olla täysin oma itseni ja unohtaa oikeasti muiden mielipiteet. Nyt varmasti mietitte, että kuinka niin "harvoista" ja miksi juuri talli on se paikka. Aloitetaan siis aivan alusta.

Olen ollut koulukiusattu neljänneltä luokalta asti. Yli viisi vuotta. On ollut helpompia vuosia, mutta myös todella vaikeita aikoja. Tiedän kaikkien olevan erilaisia, mutta koen olevani kuin muukalainen marssista muihin verrattuna.

Kaikki alkoi siis neljänneltä luokalta. Silloisella parhaalla kaverillani ja minulla oli paljon riitoja. Syy oli milloin minussa ja milloin hänessä, tasapuolisesti. Kuitenkin aina kun tuli tilanne jossa riitaannuimme, tämä ystäväni meni porukkaan, jossa oli suurin osa luokkamme tytöistä ja luonnollisesti kertoi tilanteen vähätellen omia tekojaan, jotta saisi muut omalle puolelleen ja "hylkäämään" minut ulkopuolelle. Itse menin aina kahden luokkalaisemme tytön luokse ja kerroin myös asiat vähätellen itseäni, tavoitteena aivan sama kuin ystävälläni.

(c) Linnea

(c) Linnea

Neljäs luokka ei ollut niin vaikea, olihan minulla ne muutama ystävä. Mutta sitten tulikin viides luokka, eivätkä nuo kaksi tyttöä olleetkaan enää luokallamme. Minulla ja tällä ystävälläni oli mennyt siinä vaiheessa välit oikeastaan kokonaan. Siinä vaiheessa elämä oli aikalailla muu luokka vastaan minä. Yritin ne kaksi vuotta mahtua joukkoon ja alussa mahduinkin, mutta hetki hetkeltä tilanne ajautui siihen, että vietin aikani yksin pihalla itkien tai yksinään luokassa istuen...

(c) Linnea

(c) Linnea

Pikkuhiljaa mukaan alkoivat tulla ihmisiä myös luokanulkopuolelta. Sain ilkeitä viestejä ja minulle huudeltiin jatkuvasti. Sain kuitenkin näihin aikoihin myös hyvän ystävän, Linnean, joka onkin edelleen paras ystäväni. Linnea sai minut taistelemaan. Hän sai mut aina ylös sieltä kuopasta ja oli rinnallani ihan koko ajan.



Mutta miten tämä liittyy talliin ja hevosiin? Noihin aikoihin olin tallilla melkein joka päivä. Melkein kaikki kaverini olivat tallilla tai ainakin he olivat hevosihmisiä. Tunsin kaikki tallilla kävijät ja pystyin olemaan siellä oma itseni. Tallilla ollessani unohdin kaiken ikävän. Keväällä 2014 ratsastuskoulu meni kuitenkin konkurssiin ja tallilla kävijät vähenivät. Toisin sanoen ystäväni katosivat.

Seiska luokka meni siis ihan hyvin. Luokaltani löytyi ainakin yksi ihminen kenen kanssa pystyin olemaan läpi koko yläasteen. Ja kavereita oli myös tallilla.

Kahdeksannella luokalla meno alkoi menemään taas alamäkeä ja ihmiset ympärillä väheni vähenemistään. Minulla tuli myös Diabeteksen hoitoväsymys näihin aikoihin ja sen takia rupesin käymään monilla eri ihmisillä puhumassa voinnistani. Muutama kuukausi ennen joulua 2014 aloin saada myös selkäkipuja. Ne alkoivat pikkuhiljaa olla päivittäisiä ja kävimme niiden takia useamman kerran lääkärissä ja vieläkin useammin fysioterapeutilla. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan.

(c) Linnea

Alkoi yhdeksäs luokka ja elämä meni tasaista alamäkeä. Mua alettiin työntää taas porukasta ulos ja sain kuulla melkeimpä päivittäin kuinka olen turha eikä minua kaivata missään. Luokallani se yksi tyttö oli useasti kipeänä, varsinkin ysin loppupuolella, jonka seurauksena aloin tutustua paremmin muihin luokkamme tyttöihin, sillä muuten olisin joutunut olemaan täysin yksin. Useasti kuitenkin löysin itseni itkemästä vessasta, ehkä liiankin usein.

Tuolloin meillä oli kuitenkin Ressu ja se oli mun "pelastaja". Aina kun teki mieli luovuttaa se sai mut ajattelemaan toisin.

(c) Linnea

Hoitoväsymys vain paheni pahenemistaan ja masennus teki tuloaan. Enää millään verensokerien tasapainolla ei ollut pienintäkään merkitystä. Millään ei ollut mitään väliä. Selkäkivut pysyivät edelleen ihan päivittäin mukana. Välillä kovemmin, välillä vähän vähemmän.

Ja siksi hevoset ovat minulle niin tärkeitä. Ne ovat ainoita jotka ovat pysyneet ihan koko matkan mukanani. Ne eivät ole hylänneet minua, ne eivät hauku, eivät tuomitse mistään. Ne kuuntelevat ja ovat aina läsnä. Siitä 8-9 vuotiaasta heppahullusta muokkautui hiljainen ja ujo heppatyttö, mutta silti ikuinen heppatyttö.

Palasia alkaa onneksi pikkuhiljaa kloksahdella kohdilleen, mutta työstämistä riittää. Täysin romutettu itsetunto, ahdistuskohtaukset ja luottamus ihmisiin tuottaa työtä, paljon. Mulla on paljon vaikeuksia hyväksyä itseni ja luottaa itseeni.

Kesällä 2016 alko elämä taas hymyilemään. Tutustun Iinaan ja pääsin auttelemaan sitä tallihommissa. Finan tultua ratsastuskoululle alko todellinen ylämäki. Elämä tuntu oikeasti aika hyvältä, melkein täydelliseltä ja mun itsetunto nousi ja musta tuli paljon itsevarmempi. Lukiossa mulla oli paljon kavereita ja tutustuin siellä moniin uusiin ihmisiin, jotka ovat edelleen hyviä kavereitani.

Koulu vaihtui ja Fina lähti hieman sen jälkeen. Tapasin kuitenkin koulussa useita kivoja ihmisiä ja sain taas lisää kavereita. Finan lähtö teki kipeetä ja vei motivaatiota koko elämää kohtaan alaspäin, mutta kaikki uudet mukavat ihmiset antoivat mulle kuitenkin onneksi muuta kivempaa ajateltavaa.

Linkki videoon

Joulukuussa oli kuitenkin muutamia ihmissuhde ongelmia jotka johtivat taas kyynelien täyttämiin iltoihin ja edelleen ne painavat mieltä ja saavat kyyneleet valumaan poskilla. Lisäksi Ressu päästettiin laukkailemaan enkelihepaksi pilvienpäälle, eikä sekään ollut mulle ihan helppo asia, varsinkaan tän kaiken muun keskellä.

(c) Linnea

Kiitos kun jaksoit lukea!
- Jenna